21. huhtikuuta 2016

200 - WHY DO I WRITE?

I often get asked about my pen palling hobby: How many pen pals do I have? When did I start? Is(n't) it expensive? And the most frequent: why?


I don't really understand why people are so curious about why I write letters. I know that it's kind of an old-fashioned hobby, but it's not like I would ask anyone why do they play soccer instead of writing letters. I think it's almost a bit rude to ask a question like that - obviously I do it because I enjoy it. Honestly, there are not many things that make me happier than receiving a letter from a far-away friend. Usually the following question after why is why don't I use Facebook, Whatsapp, email, LINE etc? Well, I do. I use all of them. I'm not going to deny it, they are very handy and I'm so happy that I have the chance to communicate with my friends and family so easily. But when you think about it, how often do you go back to your old conversations in Facebook or scroll your old Whatsapp messages? At least I don't do that unless I'm searching for something specific I know I've talked about with the other person. I'm not saying that I read the letters I've received every day - not even close. I read them maybe every five years, but I still do. I think it's so cool that I can go back to the sender's day and see what was on their mind on that particular day. It's so nice to go back to those memories. 


I began writing letters when I was about seven years ago, basically as soon as I learned how to write. We lived in a semi-detached house next to our cousins, so my cousin was my first pen pal. We would drop the letters to each other's mailboxes and sometimes put little gifts, like stickers for example, in the envelope. It was always so nice to get a letter from my cousin. After we grew a little older, we didn't really write to each others anymore. When I was about 9 or 10 years old, I got really into horses and I was a member of this club called Pollux. The idea of the club was that they sent a little package every month with some horse books and other horse stuff in it. The package also included a little tabloid in which you could send your "looking for pen pals" announcement. That's how I got my first "real" pen pal, who I didn't actually know before. Her name was Emilia and she lived in Southern Finland. I think we wrote quite actively for a year or two, but as we both got closer to teenage, it just stopped.

I found my next pen pal via some internet site, since I wanted a pen pal from Asia so so bad. In 2007 I began writing with my most long-term pen pal, Eun Yeong. I talked about her in the very previous post, but in case you didn't read it, here's a little summary: we've been writing to each other ever since, although the tempo has been pretty slow during the past few years, but we still do keep in touch. After that I got into pen palling very hard after starting Postcrossing and finding some mail themed blog. And here we are! About four years later and I'm still writing as actively as I can. I have pen pals from Belgium, Norway, Finland, The Netherlands, U.S.A., Taiwan, South Korea (& Japan, not sure about that anymore though). I'm pretty sure that some of these people are friends for life and I'm even more sure that our friendship would be very different if we had started communicating via email or Facebook at first. I haven't met any of them yet, but I surely will one day. I think I've mentioned each and every one of them that they always have a place to sleep if they ever find themselves in Finland!


To me writing letters feels very relaxing, as long as I don't have to write in a hurry. Many people think that writing letters takes too much time and energy, and of course I understand that point of view too. It's not for everyone, and that's just fine. When it comes to me, I find so many positive sides of this hobby: you constantly use your language skills, you get to craft and use your imagination, you get to write by hands, you get to send nice gifts and for the most important part, you get friends. I feel that some of my pen pals are the kind of people that if they lived any closer, I would probably hang out with them all the time. Even though sending letters is quite expensive (at least if you live in Finland), it's worth every penny. Or euro. To me, there's nothing better than receiving a letter from a dear friend in the middle of the week.


What do you like best about pen palling?

4 kommenttia:

  1. Todella ihana postaus! :>

    Mun mielestä kirjeiden kirjoittaminen on (itse asiassa on ollut, minun kohdallani) niin kivaa, mutta mulla ei enää tosiaan ole yhtään sellaista ihmistä, jonka kanssa lähetellä kirjeitä. Joskus oli sellainen, jonka kanssa kirjoiteltiin monen vuoden ajan, mutta sitten yhtäkkiä hän lopetti vastaamisen. En vieläkään ymmärrä, minkä vuoksi, mutta niin siinä vain kävi; jäin yksin kirjepaperieni ja kirjoitushalujeni kanssa. Mutta oon miettinyt, että olisi kiva päästä itsekin taas lähettämään kirjeitä, ehkä jostain löydän joskus sellaisen henkilön, joka haluaisi kirjoitella kanssani :>

    Oon muuten todella huono kommentoimaan sun kirjepostauksiin, mutta kerron nyt tässä mun mielipiteeni niistä; rakastan, siis oikeasti rakastan, kaikkia niitä kuvia, joita laitat niistä pienistä lahjoista ja kirjepapereista, jotka oot saanut tai laittamassa eteenpäin! Sun kuvat ovat muutenkin aina niin ihania, ai että <3 Muutenkin on ihana huomata, että vielä nykyäänkin jotkut ihmiset haluavat kirjoittaa KÄSIN. Nostan sulle hattua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emmi <3

      Voi vitsi, tiedän kyllä tunteen. On aina tosi ärsyttävää, jos toinen ei viitsi edes ilmoittaa siitä, ettei ole enää halukas kirjoittelemaan. Jotenkin siinä menee vaan maku koko touhusta. Kannustan kyllä aloittamaan kirjeenvaihdon uudelleen, itse oon löytänyt suurimman osan näistä nykyisistä kirjekavereistani instagramin kautta "postitunnuksia" seuraamalla, tai jollain penpalswanted-tägillä yms :> Suosittelen kyllä ehdottomasti siis instaa kirjekaverin etsintään. Varsinkin, jos mielit kirjekaveria ulkomailta :>

      Voi miten nätisti sanottu, kiitos aivan valtavasti! n_n Kirjepostauksia on kyllä todella kiva tehdäkin, harmi vaan, että nyt ekan opiskeluvuoden aikana tahti on hidastunut ja hidastunut.. Tuntuu vaan, että itseni lisäksi myös kirjekavereilla on kovasti kiireitä. Mutta minkäpä sille mahtaa. Ja sanos muuta, kyllä käsin kirjoittamisessa on aina aivan eri fiilis kuin jossain fb-viestissä!

      Poista
  2. Tosi ihana postaus ja on ihan totta omalta osaltakin! Tosi usein kysellään miksi tuhlaan rahani yhtä "turhaan" asiaan kuin kirjeenvaihto (tai postimerkit kun ne on nyt niin kalliita), kun en ole koskaan tavannu ihmisiä joille kirjoitan ja kirjekaverit ei useiden mielestä ole "oikeita ystäviä". Muuton jälkeen en omasta harrastuksesta ole vielä puhunut kenellekään, vaikka joskus olen saattanut tulla töihin nenä kiinni ennen töihin lähtöä saapuneessa kirjeessä.. Osittain pelkään juuri tuota reaktiota että harrastus on lapsellinen/ajantuhlausta (mitä saan kuulla omalta äidiltä kaiken aikaa).

    Pari uutta kirjekaveria on kysynyt myös että miksi olen aloittanut kirjoittaa, miksi ihmeessä nyt nykyaikana keksisin aloittaa sellaisen - ja kun kerron samanikäiselle pari vuotta kirjeenvaihtoa harrastaneelle että kesä-heinäkuun vaihteessa itsellä tulee 15 vuotta kirjeenvaihtoa täyteen, reaktiot on melko yllättyneitä.. Se on ollut osa kasvamista ja teinivuosina käsittelin omaa masennusta ja yksinäisyyttä todella paljon kirjeissä. Se on ihana harrastus enkä halua luopua kaikesta minkä kanssa kasvoi, vaikka kirjekaverit onkin vaihtunut sen aikaisista.. :)

    Itse en ikinä kirjoitellut serkuille nuorempana, kun olin kaikista 17:sta vanhin ja tyttö serkkuja oli silloin 7 vuotiaana vain 2 (2 muuta syntyi seuraavana vuonna ja viides täytti kuun alussa 9). 17-18 vuotiaana vaihdoin muutaman kirjeen vanhimman tyttöserkun kanssa, mutta se jäi lyhyeen kun serkku ei enää vastannut, ja tällä hetkellä lähettelen kirjeitä ja kortteja samaisen serkun pikkusiskon (ja oman kummitytön) kanssa silloin tällöin. :) Ei olla pariin vuoteen nähty, mutta ollaan yhteyksissä ja mummo soittelee silloin tällöin kertoen kuinka ihanaa on että vanhin ja nuorin lapsenlapsi pitää yhteyttä postitse JA puhelimen välityksellä! :)
    Itse sain ensimmäisen kirjekaverin Lasten kirppuristikot-lehden kautta (rakastin ristikoita 8-10 vuotiaana koska äitikin teki niitä kaiken aikaa :D), mutta kirjeenvaihtoa ei kestänyt lappalaisen 2 vuotta vanhemman tytön kanssa kuin vain noin vuosi ja sen jälkeen löysin toisen kirjekaverin W.i.t.c.h-lehden erikoisjulkaisusta (iso iso juliste (taisi olla Will) ja takana oli pelkkiä kirjeenvaihtoilmoituksia :D). Tämän toisen kirjekaverin kanssa kirjoiteltiin kauan, mutta se jäi toisen valmistuttua lukiosta ja toisen aloittaessa sitä ja muuttaessa ulkomaille :) Siinä välissä oli myös useampi kirjekaveri Pollux:n kautta (paras kirjakerho ikinä :D) ja 2007 löysin yhden ystävän YouTuben kautta ja ollaan yhä yhteyksissä! :D Se on varmaan hauskin tapa löytää kirjekaveri :D

    Kirjekavereiden tapaaminen on tosi jännää - varsinkin ulkomaalaisten. Tapasin Isabell:an ensimmäisenä ja koulun/kurssin Saksan matkan yhteydessä. Olin nähnyt kuvia Facebookissa ja kasvokkain tapaaminen oli niin surreaalista - kuvien henkilö hyppäsi eloon siinä silmien edessä ja heti oli keskusteltavaa! Lisan taas olen nyt nähnyt kahteen otteeseen (molemmilla kerroilla Lisa on matkannut mun perässä) - Helsingissä heinäkuussa 2014, kun oli jumalattoman kuuma ja maaliskuussa 2015 Phuketissa kahden viikon ajan kun kerran tarjosin ilmaista majotusta :) Puhutaan kaiken aikaa kuinka upeeta olisi tavata taas ja jos Rollon lentokenttä ei olisi kiinni heinäkuussa niin Lisa olisi TAAS lentänyt tapaamaan mua eikä toisin päin kuten ollaan puhuttu.. :) Tapaat jo valmiin ystävän jota et oo kuitenkaan tavannut mutta tuntuu kuin olisitte aina asunut lähes naapureina ja viettänyt super paljon aikaa toistenne kanssa :D

    Ja tuo kielitaito on niin totta! :) Oon mm. töissä huomannut kuinka työkaverit jännää puhua englanniksi ja puhuu tosi epäröiden, kun sitä ei ole käyttänyt paljoa! Itseltä englanti tulee noin vain kun sanat löytyy heti ja yhden työpaikan (mitä en saanut) arviossa omat englanninkielen taidot olivatkin paljon paremmat kuin suurimman osan muiden hakijoiden taidoista (yli 300 ihmistä kuulemma). Olen ylpeä ja jatkan rakasta harrastusta, kielitaidon ylläpitoa ja kokemusten keräämistä! :3

    VastaaPoista
  3. Jee, kiva että pidit ja että pystyit samaistumaan :) Ja tiedän tunteen! Miekään en aivan kaikille ole tohtinut kertoa kirjeenvaihtoharrastuksesta, saatika tästä blogista. Et oo nimittäin ainoa, joka on saanut kuulla siitä, miten lapsellinen harrastus tämä on :| Itse en ole kyllä ollenkaan sitä mieltä. Minunkin äiti oli kovasti sitä mieltä, että minun kannattaisi lopettaa kirjeharrastus (tai ennemminkin Postcrossing) omilleni muutettuani, koska joo, kallistahan se on. Postcrossannut en ole enää vuoteen, mutta se ei onneksi johdu äidistä vaan Postista ja jatkuvasta hintojen noususta. Ei oikein passaa yhteen opiskelijan "tulojen" kanssa :D

    Jälleen kerran, voin samaistua. Mulla oli teininä yksi todella, todella läheinen ja hyvä suomalainen kaveri, jonka olin tavannut netissä, mutta jonka kanssa lopulta alettiin lähettelemään kirjeitä. Jotenkin kirjeet on vaan niin henkilökohtaisia, että niiden välityksellä pystyy sanomaan paljon helpommin mitä tuntee, ja jotenkin se, että sen kirjoittaa itse omin käsin, merkitsee niin paljon.

    Meidän äiti on myös aina ihan superiloinen, kun muistan häntä kortilla. Tykkään kyllä lähetellä kortteja muillekin, esimerkiksi kavereille, mutta heiltä kuulee harvoin edes kiitosta, joten se on vähän jäänyt.. Mie oon löytänyt myös lehtien palstoilta kirjekavereita, etenkin juuri sen Polluxin. Sääli, että nykyään on hirveän vaikea löytää samanhenkistä kirjekaveria, ja varsinkin, jos etsii Suomesta! Oon kuullut ihmisten sanovan niin monesti, että ois kiva kirjoitella jonkun kanssa, mutta kun ei tiedä mistä etsiä.

    Mie en oo (vielä!) tavannut yhtään ulkomaalaista kirjekaveriani, mutta uskon, että sekin tulee vielä joskus tapahtumaan - toivottavasti pian! Oon kyllä tavannut kolme suomalaista, mutta kaikkiin heihin tutustuin alun perin netissä. Huippua, että oot päässyt tapaamaan omia kirjekavereitasi :) Itse yritän suunnitella tässä tulevina vuosina matkaa Belgiaan, jotta pääsisin tapaamaan siellä asuvaa kirjekaveriani. Tunnen olevani hänen kanssaan jotenkin niiiin samankaltainen ja hänelle kirjoittelu tuntuu siltä, että kirjoittaisi jollekin, jonka on oikeasti tuntenut jo tosi kauan!

    Mulla on tapana myös vähän jäätyä kun joku tulee töissä puhumaan englantia, mutta mielestäni kuitenkin uskallan käyttää sitä paljon rohkeammin kuin sellaiset tyypit, jotka ei oo tyyliin lukion jälkeen ikinä englantia "tarvinneet". Mutta se, että se kieli ei ainakaan unohdu vaikkei sitä joka päivä käyttäisikään. Ylpeä pitääkin olla! :-) On jotenkin niin huippua, että vielä nykyäänkin on ihmisiä, jotka innostuu kirjeiden kirjoittamisesta. Se on kyllä varmaan paras harrastus, mikä mulla on ikinä ollut! Kiitos ihanasta ja pitkästä kommentista =^_^=

    VastaaPoista