8. kesäkuuta 2014

106 - Valmis

Heippa taas pitkästä aikaa! Viime viikot ovat taas olleet aika hiljaisia täällä blogissa, mutta hiljaisuuteen on monia hyviä syitä: vietin kivan viikon Kreikassa Riinan kanssa, valmistuin ylioppilaaksi ja media-assitentiksi, matkustin Tampereelle yliopiston pääsykokeisiin, totesin 45 pääsykokeissa vietetyn minuutin jälkeen että ainakaan tänä vuonna en tule saamaan haluamaani paikkaa, huojennuin ja vietin muutaman päivän Helsingissä vain todetakseni, että ehkä se Tampere ei ole kuitenkaan niin paljon Helsinkiä huonompi vaihtoehto. Liki kaikista näistä jutuista on tulossa oma postauksensa, mutta aloitetaanpa nyt sillä kaikista oleellisimmalla, eli katsauksella neljään viimeiseen kouluvuoteeni.

En tiedä kiinnostaako tällainen kertomus ketään, mutta pienen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta haluan kirjoittaa tämän tekstin, tuli siitä sitten mitä tuli. Taakse jääneet neljä kouluvuotta on kuitenkin kaikki omalla tavallaan muuttaneet ja kasvattaneet minua ihan hirmuisen paljon ja ehkä jotenkin omalla tavallaan mulla tulee kaikkia niitä tuskanhetkiäkin ikävä.

Hain siis keväällä 2010 ammattikouluun kuva-artesaaniksi tarkoituksenani mennä myös lukioon. Hakutoiveissa olivat myös media-assistentin perustutkinto ja parturi-kampaajan perustutkinto. Kun hakutulokset sitten kesäkuunpuolivälissä saapuivat, olin aivan musertunut, kun en päässytkään haluamaani koulutukseen. Toukokuussa olleiden pääsykokeiden jälkeen arvoin kyllä kovasti, että olisiko sittenkin pitänyt hakea media-assistentiksi ensimmäisenä vaihtoehtona, mutta pakko myöntää, että iso itkuhan multa pääsi, kun "jouduin" siihen kakkosvaihtoehtoon tyytymään.

Jännitin koulun alkua koko kesän, sillä en juuri tuntenut samaan koulutukseen päässeitä tyyppejä, paitsi nimeltä. Olen tosi ujo enkä ikinä yritä itse tutustua keneenkään, joten mulla oli kovin jännät paikat, kun sain kuulla että suurena osana koulutusta tulevat olemaan ryhmätyöt. Parin ensimmäisen päivän jälkeen koulusta alkoi kuitenkin löytymään ihan kivojakin tyyppejä ja jossain vaiheessa oli ihan kivakin mennä kouluun. Pohdin kuitenkin pitkään, että onko tämä nyt kuitenkaan se minun juttuni ja että pitäisikö jatkaa pelkästään lukiossa. Yksi juttu kuitenkin sai minut roikkumaan ammattikoulussa, nimittäin koululta saadut kannettavat tietokoneet.. Joka tapauksessa, ensimmäinen ammattikoulujakso oli ohi hujauksessa ja sitten olikin aika mennä lukioon.

Ei tarvinnut kovin montaa päivää istuskella lukion käytävillä, ennen kuin päätin, että ei, en todellakaan jätä ammattikoulua kesken. Itseasiassa menin lukioon vain sen takia, että isäni oikeastaan pakotti. Toisaalta enää en pidä sitä yhtään huonona asiana, mutta silloin se ärsytti todella paljon. Lukio on ollut mulle näistä kahdesta kuitenkin aina se jännittävämpi koulu, huolimatta siitä että ammattikoulussa tehtiin paljon ryhmätöitä erilaisten ihmisten kanssa. Lukiossa minua pelotti aina se että tipun kärryiltä asioissa ja parityöt. Myös se tahti, jolla eri aineden tehtäviä piti tehdä ja palauttaa, tuntui aivan kamalan nopealta.

Molemmat koulut lähtivät kuitenkin ihan hyvin liikkeelle pieniä takaiskuja lukuunottamatta, jotka silloin tuntuivat ihan hurjan suurilta. Riitaannuin hyvän ystäväni kanssa, emmekä ole olleet sen jälkeen oikeastaan ollenkaan tekemisissä. Jouduin myös uudelleen koulukiusatuksi, jota en todellakaan olisi uskonut enää yläasteen jälkeen tapahtuvan. Myös kaksi kaksoistutkintolaiskaveriani ilmoittivat vaihtavansa koulua ensimmäisen vuoden jälkeen, molemmat vieläpä eri paikkakunnille. Minua harmittaa kovasti, että toinen näistäkin ystävistä jäi muuttonsa myötä vain lyhytaikaiseksi tuttavaksi.

Ensimmäinen vuosi meni kuitenkin ohi hujauksessa ja olin oppinut omat paikkani molemmissa kouluissa. Tiesin olevani mediapuolella siksi, että halusin opiskella valokuvausta ja videokuvausta ja lukio pitäisi yllä kielitaitoni. Seuraavat kouluvuodet oikeastaan noudattivat aikalailla samaa kaavaa - suuntauduin ammattikoulussa multimedialinjalle ja tein kaikkeni koulujuttujen eteen silloinkin kun ne eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Lukiossa istuin äidinkielen tunneilla vaikka kovassa kuumeessakin, jotta voisin kehittyä kirjoittamisessa. Englannin tunnit olivat yhtä riemua mahtavan opettajan ansiosta.

Kolmas vuosi toi tullessaan pari uutta jännittämisen aihetta: työharjoittelut ja ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset. Sain mahtavan työharjoittelupaikan Meri-Lapin suurimmassa sanomalehdessä kuvapuolella ja paiskin siellä töitä yhteensä neljä kuukautta. Opin enemmän kuvauksesta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin missään ikinä ja menin Ruotsin kielen yo-kirjoituksetkin ihan kunnialla läpi. Kesällä 2013 odotin vain kuumeisesti viimeisen vuoden alkamista.

Syksyllä suoritin viimeiset työssäoppimisjaksoni ja kuumottelin yo-kirjoituksia. Olin asettanut kirjoituksiin itselleni vain yhden tavoitteen, halusin saada äidinkielestä ällän. Olin onnesta soikeana, kun äikkä lähti YTL:lään 91 pisteellä, kun ällän raja oli keväällä ollut 87. Äidinkielen opettaja oli vielä sanonut arvostelleensa pisteet alakanttiin, joten olikin melko suuri pettymys, kun äidinkieli tulikin yhdeksän pistettä alhaisempana takaisin. Keväällä yritin uudelleen ja äikkä lähti pistettä korkeampana, mutta jälleen kerran joku tiputteli sitä YTL:ssä sen verran, että jäin kolmea pistettä vaille tavoitteestani. Jälleen kerran itkin ja huusin ja vollotin minkä kerkesin, mutta kun olin tarpeeksi mäljytellyt ajatusta E:stä, tajusin että tosi hyvinhän se meni silti. Ja niin itseriittoiselta kuin se kuulostaakin, niin tiedän kyllä itse, minkä kirjaimen tasoinen olen äidinkielessä ;-)

Olen tosi tyytyväinen molempien koulujen todistuksiin ja ammatikoulusta sainkin satasen stipendin kun olen niin damn good opinnoissa menestymiseni johdosta. Minua harmitti hirveästi että Kreikan reissu sattui ammattikoulun päättäreiden kanssa päällekäin, mutta esitin kyllä pienen voitontanssin kun sain kuulla stipendistäni, sillä kuten jo aiemmin sanoin, oon tehnyt kaikkeni ammattikoulussa hyvien arvosanojen eteen. Silloinkin kun ei olisi vähempää voinut kiinnostaa.

Vaikka olen viimeiset neljä vuotta toivonut liki jatkuvasti, että saisin jo paperit kouraani, on pakko myöntää, että ihan vähän tulee ikävä, etenkin mediatalon porukkaa. Meidän luokka repeili liitoksistaan jo oikeastaan heti ensimmäisenä vuonna kun tosi moni jätti koulun kesken ja kolmantena vuonna kun osa porukasta valmistui, mutta muutama niin hyvä kaveri sieltä löytyi, että toivon vaan että törmäillään jatkossakin.

Viimeisenä koulupäivänä tai vielä lakituksessakaan mulla ei ollut erityisen haikea olo, mutta kun illalla riennoissa porisutin toista kaksoistutkintolais media-assistenttia, niin ihan vähän tuli suru puseroon, varsinkin siksi, että kauempana asuville kavereilleni en edes kerennyt sanoa heippoja ulkomaan reissun takia.

Neljän vuoden taistelusta huolimatta olen kovin ylpeä omasta suorituksestani. Nämä vuoden on välillä ihan kirjaimellisesti olleet mulle yhtä taistelua, välillä on tuntunut ihan oikeasti että enää ei jaksa. Onneksi mulla on ollut kuitenkin ihania kavereita, jotka on rämpineet samassa suossa, Lindalle ja Nellille vain terveisiä :-D ♥ Vielä enemmän olen kuitenkin ylpeä siitä, että voin ilman pettymyksen tai huonon omatunnon häivääkään julistaa välivuoden alkaneeksi :-)  Olishan se ollut tosi hienoa ponkaista suoraan yliopistoon, mutta just nyt minusta tuntuu, että pieni tauko on paikallaan, enkä aio tuntea siitä syyllisyyttä lainkaan. Onnea myös kaikille muille valmistuneille!
 photo valmis_zpsa7491a95.jpg

Ps, täältä löytyy minun portfolioni, jonka väänsin viimeisellä ammattikoulujaksolla. Mitäs pidätte?

4 kommenttia:

  1. Tosi kiva postaus ja tosi hieno portfolio!:-)

    VastaaPoista
  2. Ihana ja mielenkiintoinen postaus! Portfoliokin on esittelemisen arvoinen. ;-)

    VastaaPoista